Divarilöytönä työn alla Risto Rytin elämäkerta vuodelta 1994, laatuaan ilmeisesti ensimmäinen. Kiehtovaa, että tuohon saakka yksi Suomen presidenteistä on voitu sulkea lähestulkoon historian ulkopuolelle. Kirjoittaja Martti Turtolakin toteaa alkusanoissa, että elämäkertaprojektia ei voitu aiemmin toteuttaa "yleisistä syistä". Tämä viittaa tietenkin Neuvostoliiton olemassaoloon.

Opin pitämään Rytiä jonkin sortin sankarina kuunneltuani Lasse Lehtisen vakuuttelut Ylen Suuret Suomalaiset -projektin yhteydessä. Tottahan on, että presidentti Ryti tiesi vallan mainiosti mihin soppaan lusikkansa lykkäsi allekirjoittamalla Hitlerille ja Ribbentropille vakuutuksen siitä, että Suomi taistelee II maailmansodassa loppuun saakka Saksan rinnalla. Ryti tiesi hyvin, kenen pää joutuu vadille kun allekirjoituksena on presidentti Risto Ryti. Siitä huolimatta mies kirjoitti tämän henkilökohtaisen vakuutuksen, siitä huolimatta että huippudiplomaattitasolla puuhattiin samaan aikaan rauhanneuvotteluja A. Kollontain ja Tukholman kautta suuntana Molotov ja Stalin.

Seuraukset Rytille ovat tunnetut kuritushuonevuosineen.

Oliko Ryti sitten sankari? En tiedä. Elämäkerta paljastaa libertaristista ajatusmaailmaa höystettynä kansalaissodan aikaisella valkoasenteella. Ryti osallistui punavankien tuomioiden jakamiseen lähtökohtanaan pitää punaisia kriminaaleina, jotka rikkoivat ehdottoman velvollisuuden lakia kohtaan (Rytihän oli kyllä melkoinen legalisti, lakimies tottakai), jotka vieläpä epäonnistuivat pyrkimyksissään. Tuomioita tulikin ymmärtääkseni rankalla kädellä.

Miten on? En tiedä. Olen vasta kansalaissodan jälkeisessä ajassa. Katsotaan.

Marja-Leena Mikkola lähti ihan muissa asioissa Petroskoihin ja löysi uznikit, leirilapset, jotka olivat Suomen miehtyksen aikana meikäläisten keskitysleireillä. Nyt heitä ei kukaan muista. Eikä sitä, että suomalaiset vaihtoivat Petroskoin katujen nimet kalevalaisilta kalskahtaviin Juhon- ja Ainon- sekä muiden katuihin. Voi meitä fennomaaneja. Näiden mummojen ja pappojen tarinoiden pohjalta tuntuu helpolta ymmärtää, miksi Neuvostoliitto oli joillekuille pyhä. Kyllähän sitä nyt, kun tulee sellaisista lähtökohdista kuin he: sisko kuolee nälkään äidin syliin ja niin edelleen. Synkkä on historia.

Jarkko Sipilä taas on hiukan kehittynyt juonenkehittelijänä. Työssään laiska kaveri paneutuu ennemmin potentiaalisiin kuvioihin siitä, mitä tapahtuu kun syytön elinkautisvanki keksii kostaa. No joo. Menettelee. Siltikään Jara ei yletä vielä Harri Nykäsen tai Taavi Soininvaaran tasolle. Henkilöt (eritoten päähenkilö Kari Takamäki kolleegoineen) jäävät ohuiksi ja kirjoittaja lataa jatkuvasti liikaa mielikkihahmonsa, antisankari Suhosen varaan. Sääli maksaa täysi hinta kirjasta, josta ei saa takaraivoonsa mitään unohtumatonta. Tämän vuoksi useimmiten pidänkin dekkarien ostamista syntinä, jota ei pitäisi harrastaa ollenkaan.

Olen yllättynyt että STT:n mukaan Heidi Hautala ei toistaiseksi harkitse oikeustoimia tätä kirjoittajaa vastaan.

Oikeuspoliittisen laitoksen entinen tutkija, itämafiasta syksyllä väitellyt Johan Bäckman päästelee pamfletissaan (Saatana saapuu Helsinkiin, Russia Advisory Group 2007) sikäli raakalaismaista tekstiä että jos meikäläinen olisi Supon päällikkö, Bäckman istusi jo kolmatta viikkoa kuulusteluissa.
Sivulla 35 esimerkiksi:
"Me emme tarkkaan tiedä, mitä Eliten pöydässä juodaan. Mutta varmaankin Heidi Hautalan lempijuomaa. Ehkä suurissa tuopeissa on venäläistä ihmisverta, sillä mitä muutakaan kannattaisi skoolata Hautalan poliittiselle tulevaisuudelle. Hautala humaltuu verestä. Hän haluaa sitä lisää."
Tai sivulla 36:
"Ensimmäisen taloudellisen hyödyn asiasta käärivät kännykkäoperaattorit. Tuhannet ja ehkä sadat tuhannet viestit muuttuvat hetkessä tuhansiksi ja kymmeniksi tuhansiksi euroiksi, jotka varmaankin näkyvät Hautalan vaalirahoituksessa."

Sivun 35 väite on liioittelevuudessaan loukkaava, kielikuvat takinkääntöä Hemingwayn maalailuille. Iljettävyydellä mässäilyä. Onnistuupa Bäckman kahden sivun sisään (tahattoman toiston keinoin) muistuttelemaan Politkovskajan raadosta moskovan ruumishuoneella peräti kolmasti.
Sivun 36 vaalirahoitusväittämä hipoo kunnianloukkausta väittämän perustelemattomuudenkin kannalta. Bäckman ampuu puskasta antaen ymmärtää Hautalan saavan vaalirahoitusta kännykkäoperaattoreilta. Missä on näyttö?

Inspiroiva ja poikkeuksellinen kirja kaikkineen. Bäckman saa lukijansa myöntämään että vähän överiksihän tuo suhtautuminen Anna Politkovskajan murhaan meni. Bäckman saa lukijansa myös takajaloilleen vertailemalla uutisointia vessanpönttöön ja Helsingin Sanomien juttuja kauttaaltaan oksennukseen. Kirsikka Moring on stalinisti ja nekrofiili, Mikael Storsjö Suomen kuuluisin terroristien rahoittaja, suomalaiset "pohjolan serbejä" ja "jihadisteja".

Ohhoh! Johan Bäckmanin kielelle olisi kosolti käyttöä iltapäivälehdistössä. Suomalaisella tiederintamalla moinen maalastelu tuskin löytää paikkaansa. Ehkäpä kyseessä onkin vain Johan Beckman -instituutin (miehen Venäjälle rekisteröity firma) rahoitusnakki, jolla paikkaallaan Kremlin kolhiintunutta imagoa. Mene ja tiedä. Bäckmanin poikkeuksellinen rohkeus ja kielellinen paneutuminen erilaisiin tapoihin ilmoittaa "haistakaa kaikki vittu" sykäyttää silti jotakin, jossakin.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Parhaillaan kesken:
Hyvärinen, Pekka: Suomen mies, Urho Kekkosen elämä (WSOY, 2000)
Tanner, Väinö: Olin ulkoministerinä talvisodan aikana (Tammi, 1950)
Service, Robert: Lenin (WSOY, 2004)

Rauhantieteilijä pääsee valitsemaan Tieto-Finlandian.
Rauhantieteiljä palkitsee rauhan naisen tyttärenpojan, jonka rintapielessä komeilee rauhanmerkki.
Helsingin Sanomat huutaa: polittiinen päätös, poliittinen, vääryys!

Siis yllättyikö joku?

Minä olen lihava, mutta kai minäkin silti ajattelen.
Jos joku yllättyi, on typerä.

Mitä häpeällistä on palkinnossa, jonka voittaja oikoo juoruja tyrmäämättä niitä?
Mitä väärää on ansioikkaasti kirjoitetussa henkilöhistoriassa, joka valottaa todellisuutta värikkään persoonan arjessa ja ratkaisuissa?
Mitä väärää on siinä, että rauha tukee rauhaa?

Mitä väärää on siinä että viisas nainen on omassa ajassaan selviytynyt parhaansa mukaan olemassa olevilla keinoilla, niiden puitteissa?
Tyttärenpojan puolekantako?

Kiitos Erkki.
Sait kaiken mitä ansaitsit.
Vähintään.

Raha ei sikiä pankeissa, työmies
Se syntyy sinun työstäsi, työmies
Sinun ja eukkosi raadannasta
porvari kiskoo miljoonansa
Ja minne ne miljoonat sijoitetaan
kas sitä ei duunari tietää saa

Se on harvojen etuoikeus
se on porvarivaltion salaisuus
Se on kultapossuporvareiden karsinasalaisuus

Ne luulevat sinua tyhmäksi, työmies
Ne syöttävät sinulle valheita, työmies
Kun porvarihallitus vakauttaa
sen työmies maksaa palkastaan
Ja kun voitto on valunut porvarin taskuun
ja suhdanne äkkiä kääntyy laskuun
Hinnat nousevat taivaaseen
kuin kirkkoherran rukoukset

Se on kapitalismin laki
Se on riistäjän rautainen laki
Se on suomalaisen
kultapossukapitalistin laki

Ne pelkäävät sinun voimaasi, työmies
Ne tahtovat hajottaa rintamasi, työmies
On patukka-armeija valmiina
sinun taistelutahtosi murskaamaan
Ja ne eivät epäröi lyödä
ja eivät epäröi tappaa

Se on luokkapoliisin laki
Se on riistäjän rautainen laki
Se on suomalaisen kultapossukapitalistin laki

Olet Suopon mustalla listalla, työmies
Olet porvariherroille vaarallinen, työmies
Kun luokkasi lähtee liikkeelle niin
riistäjä lentää perseelleen
Tai vieläkin kauemmaksi
Kanarian saarille asti
Ja jos et pidä varaasi
se rosvoaa sinun rahasi
Ne suuret suhdannevoitot
sinun hielläsi tuotetut voitot

Sillä riisto on porvarin laki
Se on porvarivaltion laki
Se on suomalaisen kultapossukapitalistin laki

Pidä silmäsi auki ja kuuntele, työmies
Älä luota porvarilehdistöön, työmies
Älä luota pappiin, poliisiin
älä pääoman renkien lupauksiin
Älä anna riistäjän päättää
älä tarjoa varkaalle kättä

Sillä sinun on muutettava
Tämä maa ja maailma
Ja sinun on taisteltava
oman luokkasi puolesta
Ja vain sinä, vain sinä voit antaa
suunnan ja tarkoituksen
Luokkasi taistelulle
ja viedä sen päätökseen

Se on sosialismin laki
se on luokkataistelun laki
Se on luokkatietoisen työväenluokan
yhteinen tahto ja laki

Laskin juuri omistavani 315 kirjaa.
En tiedä onko se paljon vai vähän. Enemmän kai kuin kuvittelin.
Vaikka tietenkään määrä ei mitenkään korreloi laadun kanssa. Mutta onhan tämäkin yksi bibliofilian oire, osa taudinkuvaa. Siinä missä flunssakin voi olla kuumetta, yskää, nuhaa, tai vaikka kaikkia.
Äitikulta pohjusti pehmeästi halujaan että tytär suuntautuisi akateemisesti kaikkien näiden drop out .-vuosien jälkeen. Hän ehdotti että hakeutuisin lukemaan kotimaista kirjallisuutta ja hankkisin työn kirjastosta. Tuskin tapahtuu.
Todennäköisemmin minusta tulee isona divaristi.

Ihkaensimmäisen lukijapalautteen kannustama käsittelen hyvää kirjaa.
En suosittele mitään, se ei välttämättä menisi nappiinsa. Ensinhän on tarpeen tietää, millainen kirja on hyvä. Tässä minun kriteerini.
1) Hyvä kirja herättää tunteita. Joko juonensa tai kirjoitusasunsa puolesta. Oli se kiinni kummasta tahansa, minun määritelmäni ytimenä on se että jossain vaiheessa lukukokemusta lukija itkee. Alku, loppu, keskivaihe, yksittäiset lauseet -yhdentekevää, milloin. Kunhan kyyneleet nousevat esiin.
2) Hyvä kirja sivistää. Opitko viime lukemastasi jotain minkä muistat lopun ikääsi? Tai edes seuraavan vuoden? Opin vuoksi kannattaa kahlata läpi mikä hyvänsä opus, mikäli uskoo olevansa lukukokemuksen jälkeen viisaampi (esimerkiksi Robert Servicen Leninin elämäkerta, kahden viikon jälkeen sivulla 291/583).
3) Saatko saman tunteen television katsomisesta? Tunnetko saman mielihyvän? Jos epäröit vastauksen kanssa vähääkään, kokeile heti kirjaa. Vaikka vain vertailun vuoksi. Kirja kun aktivoi mielikuvituksen eri tavoin kuin tv: televisio vangitsee kaksi aistia kerralla (kuulo ja näkö), kirja vain näön. Tilaa mielikuvitukselle, jonka käyttäminen tunnetusti rikastuttaa arkea, jää tuplasti enemmän.
4) Kirja on ikuinen. Ainakin verrattuna televisio-ohjelmaan. Kestäisikö tv-ohjelma nykyisessä formaatissaan, oli se sitten rompulla tai kovalevyllä, isältä pojalle ja pojalta tyttärelle ja vielä tyttärentyttärellekin? Puhumattakaan ensimmäisistä painetuista kirjoista 1500-luvulla. En jatka enää listaa sukupolvista joille se on museossa kestänyt, ei tarvitse. Bittien haaskausta. Ymmärtänette ilmankin.

Joitakin minun mielestäni kuolemattoman hyviä kirjoja:
BULGAKOV, MIHAL:
Saatana saapuu Moskovaan (WSOY, 1990)
Science fiction pussatkoon mun persettä. Bulgakov teki sen kaikien jo sata vuotta sitten. Nimen mukaisesti sielunvihollinen piipahtaa kaupungissa ja pistää menon sekaisin. Julmettu, raju ja saumaton fantasia antaa lukijalle ainekset epäillä todellisuutta. Vau.

ECO, UMBERTO:
Foucaultin heiluri (WSOY, 1991)
Semiootikko pistää maailman kirjat uusiksi Raamatun tulkinnan, temppeliherrojen, jesuiittojen, joidenkin uskonsotien, tietokoneiden ja matematiikan kautta. Rankka, upottava. Tämän jälkeen maailma ei enää ole sama.

ITKONEN, JUHA:
Anna minun rakastaa enemmän (Teos, 2005)
Juha sohaisi mua kyynelkanaviin. Poikkeuksellinen juonenkehittely saa lähinnä nostamaan kulmakarvoja, mutta Itkosen kerronta tekee vähäksi aikaa sokeaksi ja kuuroksi kaikelle muulle. Vuoden 2005 kirja, ehdottomasti.

LINNA, VÄINÖ:
Täällä pohjantähden alla (WSOY, 1959-1962)
Suo, kuokka ja Jussi. Kyllä se on pakko lukea että ymmärtää. Linnaa väkevämpää hahmojen kuvaajaa tuskin Suomesta löytyy. Rankka, todellinen, suomalainen. Minä tunnen itseni pieneksi ja sanattomaksi.

NYKÄNEN, HARRI & SJÖBERG, TOM:
Rööperi (Johnny Kniga, 2005)
Nykänen tarttui taas toimittajamaiseen aiheeseen ja kasasi legendat pahamaineisesta Rööperistä koviin kansiin. Hienointa teoksessa on, että rosvot puhuvat omin suin. Vaikka porukkaa vilisee niin, ettei kärryillä ole pysyä, en anna sen haitata. Sitä vartenhan esittelysivulle voi palata. Vuoden 2005 paikalliskulttuuriteko.

SINKKONEN, LASSI:
Solveigin laulu (WSOY, 1990)
Solveig saa sodan alla hankalimman mahdollisen perheen. Yksityiskohdissaan voimakasta kuvausta erään naisen kasvusta, taidokas aikalaistarina.

TIKKANEN, MÄRTA:
Miestä ei voi raiskata (Tammi,1975)
Mitä jos raiskattu nainen kostaisi? Näyttäisi millaiselta raiskauksen nöyryytys tuntuu? Tikkasen päähenkilö osoittaa otsikon vääräksi. Ymmärrän että tämä on ollut 1970-luvulla mullistava feministinen teos.

Miten on luvallista että Viivi Avellan saa kirjoittaa kirjan?
Nyt juontajatipua kutsutaan toimittajan lisäksi kirjailijaksi. Koska se on tehnyt "sinkkunaisen käsikirjan" eläessään itse koko ajan auvoisassa avoliitossa maistellen hummeria Riita Nelimarkan ennakkoperinnöillä.

"Naisille: Hauska ja tarpeellinen miesten käyttöopas! Sinkkunaisen käsikirjan päähenkilö Viivi tietää, mistä aineksista täydellinen sinkkuus muodostuu: ystävistä, matkoista, miehistä, juhlista, shoppailusta ja miehistä. Hulvattoman hauskan fiktiivisen tarinan lisäksi urbaanille sinkulle tarjotaan kirjassa runsaasti elintärkeitä ohjeita. Viivi Avellánin Sinkkunaisen käsikirja on loistava lahja kaikille naisille!" (Sin Cityn mainosteksti)

Nyt elintärkeitä ohjeita Viivin teoksesta: Kimi Räikkönen on mies joka pitää hauskaa piittaamatta muiden mielipiteistä. Hjallis Harkimo on silkkisukka ja äärimmäisen tarkka. Viivin oma mies on "keisari sissi" koska on jaksanut sen että avovaimo on tv-ohjelman juontaja ja kirjoittaa samaan aikaan ikiomaa kirjaa eikä ole ollut koko ajan olemassa lihakauppiaan pojalle "ihana avovaimo".

Viivi on kaikkien pissisten äiti. Alaluokkainen ja keskinkertainen.

Divariin lähtevät huomenna:
-Lamppu Laamanen: Matkalla tuntemattomaan -Pelle Miljoona muiden mukaan
-Luca Gargano ja Maija Vilkkumaa: Maija
-Pirkan kielletyt niksit
-Anthony Bozza: Eminem
-Pirkko Lahti: Hyvän mielen mahdollisuudet
-Torsti Lehtinen: Kutsumushuora
-Brett Easton Ellis: Amerikan Psyko
-Jonas Hassen Khemiri: Ajatussulttaani
-JT Leroy: Sarah
-Risto Juhani: Kolehti kuolemalle
-Karo Hämäläinen: Kuudes askel
-Kim Småge: Elävältä haudatut
-Marianne Alopaeus: Jäähyväiset elokuussa
-Harri Nykänen: Ariel
-Gavin Baddeley: Goth Chic
-Syömishäiriöiden luonne ja hoito
-Heikki Hiilamo: Neitsytsaarten salaisuus
-Jukka Sihvonen: Mediatajun paluu
-Riitta Uosukainen: Liehuva liekinvarsi
-Päivi Lipponen: Kuinka ihmeellinen tapahtui
-Totti Karpela: Pyöveli harvoin kättelee
-Sofi Oksanen: Baby Jane
-Donna Tartt: Pieni ystävä

Voi luopumisen tuskaa. Suurin osa noista on jostain duunipaikan hyllystä vohkittuja, osa arvostelukappaleita, osa muuten vain pummittuja tai muuten vaan lukematta jääneitä. Nyt kirjahyllyssä ammottaa epäilyttäviä reikiä. Niin kuin kirjat olisi osa itseä, lapsia joita ei rohkene päästää maailmalle. Nyt ne odottavat olkkarin pöydällä kohtaloaan kun meikäläinen mieluummin myy kuin kuolee nälkään (tosiasiassa tarvitsen käyttövaroja tiistaiselle Tallinnan Metallican-keikalle). Minneköhän mun kirjani menevät? Kenen luo, millaiseen hyllyyn ja minkä tyyppisten teosten rinnalle?

Lapseni lasken maailmaan. Hyvää matkaa rakkaat.

Vankilanjohtaja Karpela Senior kirjoitti itsensä sisään teokseen Pyöveli harvoin kättelee. Päähenkilö, yksityisetsivä Allan Karve käy tapaamassa Kakolan johtajaa: pitkää, kuivakkaa miestä joka on kammannut harmaat hiuksensa taaksepäin. Hän tupakoi työhuoneessaan. Bookletin kuvasta löytyy pitkä, kuivakka mies, joka on kammannut harmaat hiuksena taaksepäin. Kädessä on tupakka.

Mikä saa ihmisen punomaan itsensä sisälle omaan kirjaansa? Vaikkakin juonen kannalta täysin merkittömäksi statistiksi? Kysymyksessä voi olla jokin omaa minuutta vahvistava tekijä. Uskooko Karpela olevansa jotenkin todellisempi kun luonut itsensä uudelleen kovien kansien väliin? Vai onko tämä silkkaa narsismia?

Työn alla Viivi Luik. Tunnettu virolaisrunoilija selvittää lapsuuttaan Viljandin mulgimaalla. Lapsen perspektiivi melkein onnistuu, onhan kirjoittaja itse elänyt ne tuntemukset. Haastavaksi, ainakin kirjoittajalle, tekee moisen muistelon hänen kaksoisroolinsa: Luik'kin vaihtaa lapsesta aikuiseen muistelijaan ainakin muutaman sivun välein. Iso paketti kasassa pidettäväksi. Mutta kyllä se nainen sen tuntuu osaavan.

..blogini käsittelee kirjallisuutta. Vain sitä. Bloggaaminen on sikäli narsistista puuhaa, ettei se tunnu miltään jollei kukaan lue/kommentoi sitä. Ja minä kun en yksityisasioihini jakele pääsyä kenellekään. Niinpä on parempi olla puhumatta yksityisasioitaan julkisesti.

Nyt kun tulin katsoneeksi edellistä merkintää, vituttaa vieläkin tuo koneen tekemä temppu. Viestiä ei siis saa kai kirjoittaa varttia pidempää aikaa, tai vuodatusjärjestelmä viskaa käyttäjän ulos. Pidetäänpä mielessä. Harmi vain, että kaikki pitää aina oppia kantapään kautta.

- alkaa joulun aikaan ahdistua maailman pahuudesta
- pitää töistä kotiin tullessaan välttämättömänä sitä että vaihtaa jalkaansa verkkarit
- alkaa kiinnostua Bob Dylanin musiikista
- valitsee menevänsä kotiin juomaan viiniä sen sijaan että tekisi sen baarissa
- kylään mennessään tutustuu ensimmäisenä isäntäväen kirjahyllyyn baarikaapin sijasta
- flunssasta ei toivukaan enää päivässä, eikä kylkiluun murtumasta viikossa
- näkee tribaalitatuoinnissa Nato-symbolin
- alkaa verrata nykyistä hallitusta edelliseen ja sitten sitä edelliseen
- ei suostu käymään ravintoloissa joiden ikäraja on vähemmän kuin 22
- City-käytävällä ei enää tungeta bileflaijereita käteen
- tajuaa että silloin kun lemmikkikissan on aika kuolla vanhuuteen, on itse 42-vuotias
- pitää lapsellisina niitä, jotka sanovat vinyylilevyjä vanhanaikaisiksi
- pääsee toteamaan 17-vuotiaalle että "kyllä minäkin sinun iässäsi"
- ei ole kiinnostunut tietämään miten iPod toimii
- hermostuu ravintoloitsijoille, jotka tarjoavat oluen muovituopista
- pitää nimitystä "pissis" erityisen halventavana
- kutsuu krapulaa lastentaudiksi

Ainoa sukupolvi, Saara, ainoa sukupolvi joka samassa lauseessa voi mankua pätkätoistä ja suunnitella työelämästä vetäytymistä. me haluamme toteuttaa itseämme, mutta emmehän me jumalauta uskalla, Saara sinä et ole ainoa, meistä yksikään ei rohkene ottaa pienintäkään riskiä.

Niin me sitten kärvistelemme työpaikoillamme ja juomme kitkerää työpaikkakahvia, haudomme houreitamme, jotka ennen pitkää tekevät meidät näkyvästi hulluiksi ja saattavat meidät tilaan, jonka työpaikkalääkäri kohteliaasti luonnehtii työuupumukseksi, kuukausi sairaslomaa, terapiaa, mielialalääkkeitä, ja niin me katoamme hetkeksi ja muutumme huhiksi ja kuiskauksiksi, vihdoinkin meistä puhutaan, puhutaan tupakkahuoneissa, parkkihalleissa, hiljaa työpaikkalounaalla jälkiruokakiisselin äärellä, sekin, näkihän sen, niinkö sen kävi. Noloa sortua sillä tavalla Saara, noloa, mutta toisaalta: jos meidän romahduksemme jotenkin pysyy hallinnassa, se vahvistaa meidän harvinaisen herkkyytemme, meidän ihanan poikkeuksellisuutemme, todistaa ettemme me ole niin kuin muut vaikka erehdyttävästi siltä näyttää. Kuukausi kuluu, kuluu ehkä toinen, ja me Saara sinä tai minä palaamme työpaikalle niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, muutama ystävällinen sana, lämmin katse, varoitus ylitöistä, siinä kaikki, ja ikään kin muodon vuoksi meidän paluutamme pidetään jollain tavalla sankarillisena vaikka jokainen hyvin tietää, että me palaamme vain koska me olemme pelkureita, koska me kaikista korskeista puheistamme huolimatta emme syvällä sisimmässämme uskalla edes ajatella mitään muuta vaihtoehtoa.

Miten me ikinä haukummekin koneistoa, me olemme täydellisen riippuvaisia siitä, imemme kuin vasikat palkkoja ja lomarahoja ja eläketurvaa sen tylsistä tasaisen anteiliaista nisistä. Saara parka, me todella olemme kirottuja, mistä unelmoivat meidän vanhempamme? Omakotitaloista, kesämökeistä, siitä että inflaatio söisi heidän lainojensa korot, ja katso, heidän unelmansa ovat toteutuneet: he nukkuvat velattomissa taloissaan onnellisina kuin peikot ja odottavat rauhallisina seuraavaa hiihtolomaa Lapissa tai pidennettyä viikonloppua Pariisissa. He olivat viisaita, he osasivat elää.

Meidän unelmamme taas Saara, meidän unelmamme eivät ikinä toteudu emmekä me ikinä lakkaa unelmoimasta. Todellisuus ei ole meidän vahvin puolemme. Meidän unelmamme tekevät meistä sairaita.