Vankilanjohtaja Karpela Senior kirjoitti itsensä sisään teokseen Pyöveli harvoin kättelee. Päähenkilö, yksityisetsivä Allan Karve käy tapaamassa Kakolan johtajaa: pitkää, kuivakkaa miestä joka on kammannut harmaat hiuksensa taaksepäin. Hän tupakoi työhuoneessaan. Bookletin kuvasta löytyy pitkä, kuivakka mies, joka on kammannut harmaat hiuksena taaksepäin. Kädessä on tupakka.

Mikä saa ihmisen punomaan itsensä sisälle omaan kirjaansa? Vaikkakin juonen kannalta täysin merkittömäksi statistiksi? Kysymyksessä voi olla jokin omaa minuutta vahvistava tekijä. Uskooko Karpela olevansa jotenkin todellisempi kun luonut itsensä uudelleen kovien kansien väliin? Vai onko tämä silkkaa narsismia?

Työn alla Viivi Luik. Tunnettu virolaisrunoilija selvittää lapsuuttaan Viljandin mulgimaalla. Lapsen perspektiivi melkein onnistuu, onhan kirjoittaja itse elänyt ne tuntemukset. Haastavaksi, ainakin kirjoittajalle, tekee moisen muistelon hänen kaksoisroolinsa: Luik'kin vaihtaa lapsesta aikuiseen muistelijaan ainakin muutaman sivun välein. Iso paketti kasassa pidettäväksi. Mutta kyllä se nainen sen tuntuu osaavan.