Marja-Leena Mikkola lähti ihan muissa asioissa Petroskoihin ja löysi
uznikit, leirilapset, jotka olivat Suomen miehtyksen aikana
meikäläisten keskitysleireillä. Nyt heitä ei kukaan muista. Eikä sitä,
että suomalaiset vaihtoivat Petroskoin katujen nimet kalevalaisilta
kalskahtaviin Juhon- ja Ainon- sekä muiden katuihin. Voi meitä
fennomaaneja. Näiden mummojen ja pappojen tarinoiden pohjalta tuntuu
helpolta ymmärtää, miksi Neuvostoliitto oli joillekuille pyhä. Kyllähän
sitä nyt, kun tulee sellaisista lähtökohdista kuin he: sisko kuolee
nälkään äidin syliin ja niin edelleen. Synkkä on historia.
Jarkko Sipilä taas on hiukan kehittynyt juonenkehittelijänä. Työssään
laiska kaveri paneutuu ennemmin potentiaalisiin kuvioihin siitä, mitä
tapahtuu kun syytön elinkautisvanki keksii kostaa. No joo. Menettelee.
Siltikään Jara ei yletä vielä Harri Nykäsen tai Taavi Soininvaaran
tasolle. Henkilöt (eritoten päähenkilö Kari Takamäki kolleegoineen)
jäävät ohuiksi ja kirjoittaja lataa jatkuvasti liikaa mielikkihahmonsa,
antisankari Suhosen varaan. Sääli maksaa täysi hinta kirjasta, josta ei
saa takaraivoonsa mitään unohtumatonta. Tämän vuoksi useimmiten
pidänkin dekkarien ostamista syntinä, jota ei pitäisi harrastaa
ollenkaan.
tiistai, 17. heinäkuu 2007
Kommentit