Marja-Leena Mikkola lähti ihan muissa asioissa Petroskoihin ja löysi uznikit, leirilapset, jotka olivat Suomen miehtyksen aikana meikäläisten keskitysleireillä. Nyt heitä ei kukaan muista. Eikä sitä, että suomalaiset vaihtoivat Petroskoin katujen nimet kalevalaisilta kalskahtaviin Juhon- ja Ainon- sekä muiden katuihin. Voi meitä fennomaaneja. Näiden mummojen ja pappojen tarinoiden pohjalta tuntuu helpolta ymmärtää, miksi Neuvostoliitto oli joillekuille pyhä. Kyllähän sitä nyt, kun tulee sellaisista lähtökohdista kuin he: sisko kuolee nälkään äidin syliin ja niin edelleen. Synkkä on historia.

Jarkko Sipilä taas on hiukan kehittynyt juonenkehittelijänä. Työssään laiska kaveri paneutuu ennemmin potentiaalisiin kuvioihin siitä, mitä tapahtuu kun syytön elinkautisvanki keksii kostaa. No joo. Menettelee. Siltikään Jara ei yletä vielä Harri Nykäsen tai Taavi Soininvaaran tasolle. Henkilöt (eritoten päähenkilö Kari Takamäki kolleegoineen) jäävät ohuiksi ja kirjoittaja lataa jatkuvasti liikaa mielikkihahmonsa, antisankari Suhosen varaan. Sääli maksaa täysi hinta kirjasta, josta ei saa takaraivoonsa mitään unohtumatonta. Tämän vuoksi useimmiten pidänkin dekkarien ostamista syntinä, jota ei pitäisi harrastaa ollenkaan.