Ihkaensimmäisen lukijapalautteen kannustama käsittelen hyvää kirjaa.
En suosittele mitään, se ei välttämättä menisi nappiinsa. Ensinhän on tarpeen tietää, millainen kirja on hyvä. Tässä minun kriteerini.
1) Hyvä kirja herättää tunteita. Joko juonensa tai kirjoitusasunsa puolesta. Oli se kiinni kummasta tahansa, minun määritelmäni ytimenä on se että jossain vaiheessa lukukokemusta lukija itkee. Alku, loppu, keskivaihe, yksittäiset lauseet -yhdentekevää, milloin. Kunhan kyyneleet nousevat esiin.
2) Hyvä kirja sivistää. Opitko viime lukemastasi jotain minkä muistat lopun ikääsi? Tai edes seuraavan vuoden? Opin vuoksi kannattaa kahlata läpi mikä hyvänsä opus, mikäli uskoo olevansa lukukokemuksen jälkeen viisaampi (esimerkiksi Robert Servicen Leninin elämäkerta, kahden viikon jälkeen sivulla 291/583).
3) Saatko saman tunteen television katsomisesta? Tunnetko saman mielihyvän? Jos epäröit vastauksen kanssa vähääkään, kokeile heti kirjaa. Vaikka vain vertailun vuoksi. Kirja kun aktivoi mielikuvituksen eri tavoin kuin tv: televisio vangitsee kaksi aistia kerralla (kuulo ja näkö), kirja vain näön. Tilaa mielikuvitukselle, jonka käyttäminen tunnetusti rikastuttaa arkea, jää tuplasti enemmän.
4) Kirja on ikuinen. Ainakin verrattuna televisio-ohjelmaan. Kestäisikö tv-ohjelma nykyisessä formaatissaan, oli se sitten rompulla tai kovalevyllä, isältä pojalle ja pojalta tyttärelle ja vielä tyttärentyttärellekin? Puhumattakaan ensimmäisistä painetuista kirjoista 1500-luvulla. En jatka enää listaa sukupolvista joille se on museossa kestänyt, ei tarvitse. Bittien haaskausta. Ymmärtänette ilmankin.

Joitakin minun mielestäni kuolemattoman hyviä kirjoja:
BULGAKOV, MIHAL:
Saatana saapuu Moskovaan (WSOY, 1990)
Science fiction pussatkoon mun persettä. Bulgakov teki sen kaikien jo sata vuotta sitten. Nimen mukaisesti sielunvihollinen piipahtaa kaupungissa ja pistää menon sekaisin. Julmettu, raju ja saumaton fantasia antaa lukijalle ainekset epäillä todellisuutta. Vau.

ECO, UMBERTO:
Foucaultin heiluri (WSOY, 1991)
Semiootikko pistää maailman kirjat uusiksi Raamatun tulkinnan, temppeliherrojen, jesuiittojen, joidenkin uskonsotien, tietokoneiden ja matematiikan kautta. Rankka, upottava. Tämän jälkeen maailma ei enää ole sama.

ITKONEN, JUHA:
Anna minun rakastaa enemmän (Teos, 2005)
Juha sohaisi mua kyynelkanaviin. Poikkeuksellinen juonenkehittely saa lähinnä nostamaan kulmakarvoja, mutta Itkosen kerronta tekee vähäksi aikaa sokeaksi ja kuuroksi kaikelle muulle. Vuoden 2005 kirja, ehdottomasti.

LINNA, VÄINÖ:
Täällä pohjantähden alla (WSOY, 1959-1962)
Suo, kuokka ja Jussi. Kyllä se on pakko lukea että ymmärtää. Linnaa väkevämpää hahmojen kuvaajaa tuskin Suomesta löytyy. Rankka, todellinen, suomalainen. Minä tunnen itseni pieneksi ja sanattomaksi.

NYKÄNEN, HARRI & SJÖBERG, TOM:
Rööperi (Johnny Kniga, 2005)
Nykänen tarttui taas toimittajamaiseen aiheeseen ja kasasi legendat pahamaineisesta Rööperistä koviin kansiin. Hienointa teoksessa on, että rosvot puhuvat omin suin. Vaikka porukkaa vilisee niin, ettei kärryillä ole pysyä, en anna sen haitata. Sitä vartenhan esittelysivulle voi palata. Vuoden 2005 paikalliskulttuuriteko.

SINKKONEN, LASSI:
Solveigin laulu (WSOY, 1990)
Solveig saa sodan alla hankalimman mahdollisen perheen. Yksityiskohdissaan voimakasta kuvausta erään naisen kasvusta, taidokas aikalaistarina.

TIKKANEN, MÄRTA:
Miestä ei voi raiskata (Tammi,1975)
Mitä jos raiskattu nainen kostaisi? Näyttäisi millaiselta raiskauksen nöyryytys tuntuu? Tikkasen päähenkilö osoittaa otsikon vääräksi. Ymmärrän että tämä on ollut 1970-luvulla mullistava feministinen teos.