Ainoa sukupolvi, Saara, ainoa
sukupolvi joka samassa lauseessa voi mankua pätkätoistä ja suunnitella
työelämästä vetäytymistä. me haluamme toteuttaa itseämme, mutta emmehän
me jumalauta uskalla, Saara sinä et ole ainoa, meistä yksikään ei
rohkene ottaa pienintäkään riskiä.
Niin me sitten kärvistelemme
työpaikoillamme ja juomme kitkerää työpaikkakahvia, haudomme
houreitamme, jotka ennen pitkää tekevät meidät näkyvästi hulluiksi ja
saattavat meidät tilaan, jonka työpaikkalääkäri kohteliaasti luonnehtii
työuupumukseksi, kuukausi sairaslomaa, terapiaa, mielialalääkkeitä, ja
niin me katoamme hetkeksi ja muutumme huhiksi ja kuiskauksiksi,
vihdoinkin meistä puhutaan, puhutaan tupakkahuoneissa, parkkihalleissa,
hiljaa työpaikkalounaalla jälkiruokakiisselin äärellä, sekin, näkihän
sen, niinkö sen kävi. Noloa sortua sillä tavalla Saara, noloa, mutta
toisaalta: jos meidän romahduksemme jotenkin pysyy hallinnassa, se
vahvistaa meidän harvinaisen herkkyytemme, meidän ihanan
poikkeuksellisuutemme, todistaa ettemme me ole niin kuin muut vaikka
erehdyttävästi siltä näyttää. Kuukausi kuluu, kuluu ehkä toinen, ja me
Saara sinä tai minä palaamme työpaikalle niin kuin mitään ei olisi
tapahtunut, muutama ystävällinen sana, lämmin katse, varoitus
ylitöistä, siinä kaikki, ja ikään kin muodon vuoksi meidän paluutamme
pidetään jollain tavalla sankarillisena vaikka jokainen hyvin tietää,
että me palaamme vain koska me olemme pelkureita, koska me kaikista
korskeista puheistamme huolimatta emme syvällä sisimmässämme uskalla
edes ajatella mitään muuta vaihtoehtoa.
Miten me ikinä haukummekin koneistoa,
me olemme täydellisen riippuvaisia siitä, imemme kuin vasikat palkkoja
ja lomarahoja ja eläketurvaa sen tylsistä tasaisen anteiliaista
nisistä. Saara parka, me todella olemme kirottuja, mistä unelmoivat
meidän vanhempamme? Omakotitaloista, kesämökeistä, siitä että inflaatio
söisi heidän lainojensa korot, ja katso, heidän unelmansa ovat
toteutuneet: he nukkuvat velattomissa taloissaan onnellisina kuin
peikot ja odottavat rauhallisina seuraavaa hiihtolomaa Lapissa tai
pidennettyä viikonloppua Pariisissa. He olivat viisaita, he osasivat
elää.
Meidän unelmamme taas Saara, meidän
unelmamme eivät ikinä toteudu emmekä me ikinä lakkaa unelmoimasta.
Todellisuus ei ole meidän vahvin puolemme. Meidän unelmamme tekevät
meistä sairaita.
torstai, 15. joulukuu 2005
Kommentit