Ainoa sukupolvi, Saara, ainoa sukupolvi joka samassa lauseessa voi mankua pätkätoistä ja suunnitella työelämästä vetäytymistä. me haluamme toteuttaa itseämme, mutta emmehän me jumalauta uskalla, Saara sinä et ole ainoa, meistä yksikään ei rohkene ottaa pienintäkään riskiä.

Niin me sitten kärvistelemme työpaikoillamme ja juomme kitkerää työpaikkakahvia, haudomme houreitamme, jotka ennen pitkää tekevät meidät näkyvästi hulluiksi ja saattavat meidät tilaan, jonka työpaikkalääkäri kohteliaasti luonnehtii työuupumukseksi, kuukausi sairaslomaa, terapiaa, mielialalääkkeitä, ja niin me katoamme hetkeksi ja muutumme huhiksi ja kuiskauksiksi, vihdoinkin meistä puhutaan, puhutaan tupakkahuoneissa, parkkihalleissa, hiljaa työpaikkalounaalla jälkiruokakiisselin äärellä, sekin, näkihän sen, niinkö sen kävi. Noloa sortua sillä tavalla Saara, noloa, mutta toisaalta: jos meidän romahduksemme jotenkin pysyy hallinnassa, se vahvistaa meidän harvinaisen herkkyytemme, meidän ihanan poikkeuksellisuutemme, todistaa ettemme me ole niin kuin muut vaikka erehdyttävästi siltä näyttää. Kuukausi kuluu, kuluu ehkä toinen, ja me Saara sinä tai minä palaamme työpaikalle niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, muutama ystävällinen sana, lämmin katse, varoitus ylitöistä, siinä kaikki, ja ikään kin muodon vuoksi meidän paluutamme pidetään jollain tavalla sankarillisena vaikka jokainen hyvin tietää, että me palaamme vain koska me olemme pelkureita, koska me kaikista korskeista puheistamme huolimatta emme syvällä sisimmässämme uskalla edes ajatella mitään muuta vaihtoehtoa.

Miten me ikinä haukummekin koneistoa, me olemme täydellisen riippuvaisia siitä, imemme kuin vasikat palkkoja ja lomarahoja ja eläketurvaa sen tylsistä tasaisen anteiliaista nisistä. Saara parka, me todella olemme kirottuja, mistä unelmoivat meidän vanhempamme? Omakotitaloista, kesämökeistä, siitä että inflaatio söisi heidän lainojensa korot, ja katso, heidän unelmansa ovat toteutuneet: he nukkuvat velattomissa taloissaan onnellisina kuin peikot ja odottavat rauhallisina seuraavaa hiihtolomaa Lapissa tai pidennettyä viikonloppua Pariisissa. He olivat viisaita, he osasivat elää.

Meidän unelmamme taas Saara, meidän unelmamme eivät ikinä toteudu emmekä me ikinä lakkaa unelmoimasta. Todellisuus ei ole meidän vahvin puolemme. Meidän unelmamme tekevät meistä sairaita.